Muistopäivän sunnuntaiklassikko

Su 21.10.2012

Kuva: © Jukka

Tänään on äitini syntymäpäivä. Hänellä tulisi täyteen 87 vuotta, jos hän vielä olisi keskuudessamme viettämässä syntymäpäiväänsä. Kuvassa äitini Riki-kissan kanssa. Äidistäni olen kirjoittanut vanhassa blogissani täällä ja täälläkin hiukan.

Tämän päivän kunniaksi olen valinnut äitini mielimusiikkia. Äitini piti mm. Luciano Pavarottin esityksistä. Äitini muistoksi nyt Una Furtiva Lagrima:

                                                         http://youtu.be/Fh2Vh8jwyQA

Lisää sunnuntaiklassikkoja täällä ja aikaisemmat täällä.

Kuvahaasteen kuvia

Ma 6.6.2011

Nyt pitäisi tähän laittaa Kuvahaasteen 18. päivän kuva: joku luokkakuvasi. 

Taas olen pulassa, sillä kaikki kouluaikaiset albumini ovat maalla. Yritän muistaa ottaa albumit mukaan seuraavalla kerralla siellä käydessäni. Tarjoan tähän nyt tilalle äitini nostalgisen luokkakuvan, mutta lupaan jossain vaiheessa laittaa sitten jonkin oman luokkakuvani. Sovittu!?

Ylläoleva kuva on siis äitini luokkakuva. Tässä kuvassa hän on Koiviston yhteiskoulun I luokalla. Äitini on kolmantena oikealta katsoen toisessa rivissä istumassa. Hänen edessään istuu kummitätini Hilkka kolmantena eturivissä oikealta katsoen.

Seuraavat haasteet ovat 19. päivä: kuva sinusta luokkaretkipäivänä, 20. päivä: kuva sinusta tekemässä jotakin, josta pidät, 21. päivä: kuva sinusta nousemassa seisomaan.

En nyt aio lintsata, mutta luokkaretkikuvanikin ovat maalla, eikä minulla ole kenenkään luokkaretkikuvaa tarjota tilalle, joten hyppään sen yli nyt ja palaan 19. päivän kuvaan, kun minulla on tuo albumi maalta haettuna.

20. päivän kuvaksi tarjoan nyt kuvan, jossa olen tekemässä jotain, josta pidän:

Antero-setäni ottama kuva minusta ja serkustani Seposta hiihtämässä yhteisillä suksilla!!
En nyt ole varma, mutta arvelen meillä olleen ikää neljä tai viisi vuotta.

Setäni teki itse kaikki kuvat mustavalkolabrassaan. Minäkin tein opiskeluaikana itse kaikki mustavalkoiset kuvat Helsingin ylioppilaskameroissa, jonka labraan en enää pääse, koska olen ollut välillä pois Helsingistä enkä siis ole maksanut välillä jäsenmaksua. Tiedän, että ne jotka ovat olleet siellä opiskeluajoista asti, ovat edelleen mukana, vaikka jokunen heistä on jo eläkeiässä. Harmi, etten enää opiskele ja siis pääse sinne takaisin. Pitänee alkaa taas opiskella! ;)

Seuraavan haastekuvan kanssa joudun taas hiukan neuvottelemaan: 21. päivä: kuva sinusta nousemassa seisomaan on aiheena, mutta sellaistakaan kuvaa minulla ei nyt ole, joten sopisiko tämä: 

Jos ei sovi, niin laitetaan nyt tällä kertaa kuitenkin sopimaan :) Eihän tämä kai hirveän vakavaa ole! Tässä kuvassahan olen kohta nousemassa seisomaan. Kuvan on äitini ottanut, kun kyykistelen  lumihangessa portaiden vieressä Donna Bella kainalossa. Minulla on ikää kai jotain 15 wee, Donna Bellalla vuosi tai kaksi.

Kalliisti lunastettu itsenäisyytemme

Maanantai 6.12.2010

Isäni meni 18-vuotiaana suorittamaan asevelvollisuuttaan aikaisemmin kuin olisi tarvinnut. Sota syttyi, kun hän oli 19-vuotias. Juuri armeijan läpikäyneenä hän hyväkuntoisena nuorukaisena joutui Laguksen konekiväärikomppaniaan. Viisi vuotta sodassa konekivääri selässä kesät talvet suksilla lumihangessa ja polkupyörällä. Kovissa taisteluissa. Motissakin. Kaksi viikkoa saarroksissa vain sokeripalojen varassa. Lapin sodassa hän kantoi helteessä haavoittunutta verta valuvaa ystäväänsä turvaan sääskien syödessä hänen veren peittämiä käsiään...

Kun lapsena kerran kysyin isältäni sodasta, hän sanoi, että kun luen Sakari Lappi-Seppälän kirjoittaman kirjan Haudat Dnjeprin varrella, saan tietää, millaista se oli. Isäni opiskeli vielä sodan jälkeen kone- ja vesijohtoinsinööriksi, mutta unelma arkkitehdiksi opiskelusta jäi rahan puutteen takia vain haaveeksi. Isäni sodasta saama sairaus vei hänet ennen aikaiseen hautaan 45-vuotiaana.

Molemmat vanhempani olivat Karjalasta. Sinne luovutetulle alueelle jäi sukujeni omaisuus. Kaksi kertaa, sillä välirauhan aikana siellä yritettiin aloittaa elämistä uudelleen. Neuvostoliitto, Venäjä saivat valtavat sotakorvaukset, vaikka jälkikäteen onkin kerrottu totuus Mainilan laukauksista. (Mainilan laukaukset Wikipedia) Suomi ei sotaa aloittanut. Venäläisetkin ovat sen myöntäneet. Karjalaiset ovat maksaneet kovan hinnan sodasta myös taloudellisesti. Sukupolvien työ jäi sinne rajan taakse. Äitini toi pyörän tarakalla mitä tuoduksi sai, isoäitini oli pankin prokuristi ja hän pelasti asiakkaiden omaisuuden tuomalla oman pyöränsä tarakalla pankin paperit. Todella tunnollinen työntekijä! Saihan hän siitä muistaakseni napin kokoisen prenikan rintaansa. :)

Toisessa maailmansodassa menehtyi suomalaisia sotilaita 1939–1945 hieman alle 100 000, kaikkiaan toisessa maailmansodassa kuoli 17 000 000 sotilasta ja siviilejä 33 000 000.

Talvisodassa kaatui 23.000 suomalaista ja haavoittui yli 43.000. Yli 400.000 karjalaista evakuoitiin.

Jatkosodassa kaatui suomalaisia sotilaita yli kaksinkertainen määrä.

Olen käynyt Uudellakirkolla katsomassa isäni kotimökkiä, jota nykyisin asuvat venäläiset. Äitini kotitalon paikan olen myös nähnyt. Siinä oli vain peltoa, sillä Koivistolla sotilaat polttivat talot lähtiessään. Se oli poltetun maan taktiikkaa. Siellä ovat pellot ja metsät, jotka todellisuudessa kuuluvat suvulleni. Nyt niitä hallitsee vieras kansa. Vääryydellä ne on viety. Kun muistelen Äitini ajatuksia, tiedän, ettei hän ollut katkera, vaikka sodan jälkeen oli kaksi kertaa aloitettava tyhjästä. Äitini oli vasta 14-vuotias sotien alkaessa.

Tässä on linkki, jonka kautta voi katsoa Pala Suomen historiaa sivustoa ja sekalaisia kuvia sodan ajalta: Galleriaan

Osaammeko edes olla kyllin kiitollisia itsenäisestä Suomesta?!

Hyvää itsenäisyyspäivää!