Terrorismi – Pohjoismainen suru – koko Euroopan suru – koko maailman suru?

Su 24.7.2011

Kuva: Mika Hentunen, Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Pohjoismaat ovat nyt kokeneet yhteisen surun. Yllättäviä, yksittäisiä terrori-iskuja on ollut, mutta tähän asti ne eivät ole samalla lailla pelästyttäneet Skandinavian maita. Nyt maat ovat yhdessä miettimässä, miten tällaiset tapahtumat voitaisiin jatkossa edes jollain tavalla estää. Myös laajemmin asioita aletaan nyt miettiä:

Kuvat: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Joku kerrostalon asukas on laittanut Helsingissä oman suruliputuksen. Kuva: ©Marja-Leena

Suomessa on suruliputettu. Norjassa on suruliputettu. Varmaan myös muissa pohjoismaissa ja ehkä muuallakin. Tällainen terrorismin aiheuttama suru on ihmiskunnan yhteinen.

Kuva: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Norjassa muistojumalanpalveluksessa olivat paikalla poliitikot kuningasta myöten.

Kuva: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Kuolleita on jo 93, heistä suurin osa nuoria, vielä aivan lapsia nuorten leiriltä ja aikuisia Oslon räjähdyksen uhreja. Terroristi on tunnustanut. Kauniskasvoinen nuori mies. Mitä hänelle on elämässään tapahtunut? Mikä on tuhonnut hänen ihmisyytensä?

Kuvat: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Mitä kauheuksia sairas mieli voikaan saada aikaan. Olemmeko veljiemme vartijoita? Voisimmeko nähdä, milloin joku on näin sairastumassa? Voisimmeko estää verilöylyn? Jokainen tarvitsee useamman ystävän, sellaisia, jotka haluavat auttaa, ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta olisiko se mahdollista?

Kuvat: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Muistohetkiä, liputusta, kynttilöitä, kukkia. Väkivaltainen kuolema vei monien läheisiä, rakkaimpia. Kuolema on maailmassa läsnä kaikkialla, tapaturmia, onnettomuuksia:

Kuvat: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi

Silti meidän, jotka olemme elossa on jaksettava elää ja autettava niitäkin, jotka eivät jaksaisi. Siteeraan tähän Maaria Leinosta:

Lähdimme matkaan eilen.

Huomenna olemme perillä.

Tai jo illalla.

Tämä maisema on elettävä tänään.

-

Jostakin tulossa

jonnekin menossa.

Matkastasi en tiedä

enkä mitä mukanasi kannat.

Jos tietäisin,

sanoisin eri tavalla päivää.

Katsoisin toisin.

-

Niin vähän olisi tarvittu

pelastamaan moni elämä:

lämmin käsi, hyvä sana

vain ihminen ihmisen rinnalle

hänen hätänsä hetkenä

hänen kivussaan

hänen yksinäisessä yössään.

vain yksi jota ei ollut.

-

En minäkään tiedä

mitä sinun tulisi tehdä

kipusi kourissa tempova ihminen,

tai jo niin typertynyt ettet edes huomaa

omaa apaattisuuttasi.

Mutta minä olen tässä lähelläsi hiljaa

ja odotan.

Sano sinä, jos minua tarvitset,

ojentamaan käteni, kuuntelemaan sinua,

puhumaan sinulle

tai kyselemään kanssasi.

-Maaria Leinonen

Olisiko meistä, minusta joskus tähän, silloin kun tarvittaisiin, ennen kuin on liian myöhäistä? Mitä sellaiselle ihmiselle on tapahtunut, joka pystyy kaikenlaisiin kauheuksiin? Vai ovatko tällaiset yksilöt ns. mahdottomia tapauksia? Missä vaiheessa heitä vielä voitaisiin estää toteuttamasta mielensä kauheuksia?


Säähän emme voi vaikuttaa. Entä ihmissydämeen? ♥

Kuva: Yle-uutiset 24.7.2011, areena.yle.fi